Vaikka taannoisesta retkekestä pohjoiseen Norjaan alkaa ollakin jo jokunen viikko aikaa, on pakko vielä hetkeksi palata muistelemaan tapahtumia eräänä tummuvana tiistai-iltana Kvaloyassa. Aamu alkoi aikalailla loivaliikkeisesti, kuus-aan pojilta olemme omaksuneet. No, mitäpä sitä hötkyilemään valamiissa maailmassa. Keli oli mitä parhain ulkoilma-aktiviteetteja ajatellen. Aurinko paisteli siniseltä taivaalta ja tuulta ei ollut nimeksikään. Näin jälkikäteen voi tietysti olla jopa sitäkin mieltä, että tuona aamulla perseen saaminen liikkeelle hiukan aiemmin ei välttämättä olisi ollut yhtään huono juttu. Oltiin jo Sambon kanssa pari päivää suunniteltu jotakin mielenkiintoista alppisettia kevään viimeisillä jäillä ja lumilla Kvaloyan legendaarisilla seinillä. Halusimme päästä kiipeämään jotain suht monipuolista ja pitkää, mutta suht iisiä settiä, joten päädyimme yrkäämään Nonstindille nousevaa Osnesrennaa, joka olisi helppoa ja lupsakkaa kiipeilyä alusta loppuun ja vertikaalia 600 meetriä. Vaikeutta III-2. Päätöstä reitin suhteen puolti se, että aiemmin alkuvuonna Sambo oli samalta seinältä kiivennyt Pastorin kanssa reittimme vieressä olevan Helvetesveitan, joka on vaikeudeltaan samaa luokkaa ...tai ainakin piti olla. Kokemuksen perusteella Sambo epäili meidän selviävän reitistä suht nopeasti nyt kun olosuhteetkin suorittamiseen olivat puolellamme.
Liikkeelle päästiin alppilähdöllä siinä jo hyvinkin puolen päivän jälkeen ja lähestyminen tieltä reitin alkuun meinasi jo viedä uskon suorittamiseen. Lunta oli helposti vyötäröä myöten ja kevätauringon pehmittämänä voi kuvitella kuinka nautinnollista matkan teko jyrkkään ylämäkeen oikein oli. Räkkiä meillä sinällään oli kyllä riittävästi, mutta kaikkea muuta kuten ylimääräistä vaatetta tai evästä otimme mukaan varsin maltillisesti, jotta suoritus menisi mahdollisimman fast & light tapaan. Reitti alkoi timakalla, todella huonosti varmistettavalla pystyjyrkällä ja paikoin jopa negatiivisella pätkällä todellista alppijäätä. Jään laatu oli huonoa kevätauringon pehmittämää korppua, joka hajoili hakkujen alla sitä mukaa kun sitä hakkasi. Varmistuksia ei siis juuri saanut. Ainakaan sellaisia joita olisi varmistuksiksi voinut kutsua. Sambon tapeltua negajäällä aikansa, erään lumiläiskäreen alta kuin ihmeen kaupalla tuli esiin jonkin aiemman alppisankarin slingivarmistus. Tämän ikälopun slingin rohkaisemana ainakin tunnin ähinän,puhinan ja kiroilun jälkeen Sambo sai ekan kruksin käännettyä voitoksi. Kakkostelin tämän pätkän ylös suht nopeasti, mutta voin vain kuvitella millaista liidaaminen tuollaisella jäällä oli ollut. Hakku upposi joka iskulla vartta myöten jään sisään ja jää tahtoi olla koko ajan sen verran epästabiilia, että ruuvin vääntäminen tuollaiseen jäähän oli sanomattakin turhaa. Koko köydenpituudelta keräsin vain yhden ihan ok jääruuvin ja muutaman muun epämääräisen jääpuikkojen takaa kulkevan slingin, jotka olivat varmistuksiksi tarkoitettu.
Sambo viäntää ekan KP:n kruksia.
Kun uskoimme selvittäneemme reitin kruksin, tulivat vaikeudet eteen jossain ihan muussa muodossa kuin reitin teknisessä vaikeudessa. Ekan pitchin jälkeen kun ei heti tehnyt mieli lähteä vääntämään kykyjensä äärirajoilla tai missään yberkuumotuksissa, päätimme lähteä yrkkäämään ylöspäin kohdasta, joka alhaalta näytti helpoimmalta, muttei ehkä loogisimmalta. Virhe. Seuraava, vaikkakin suhteellisen helppo köydenpituus edelliseen verrattuna otti myös aikaa enemmän kun laki sallii ja ainakin enemmän kun meillä olisi siihen ollut käyttää. Reitin luku meni siis vituiksi heti ensiaskelilta lähtien ja sanomattakin selvää, että Sambo joutui downclimbaamaan alas useaan otteeseen savolaisen sadattelun saattelemana ennen kuin oikea kohta löytyi ja matka vielä yli puoli kilometriä ylempänä sijaitsevalle toppiharjanteelle voi taas jatkua.
Aloimme alun vaikuksien jälkeen kuitenkin pikkuhiljaa saada rytmistä kiinni ja kiipeily alkoi edetä sitä tahtia kun sen alusta asti olisi pitänyt edetä. Osin rytmin löytymistä helpotti se, että reitti oli aika looginen ränni, eikä edes näin yksinkertaisille alppinisteille voinut tulla reitinlukuvirhettä. Kiipeily oli myös suht helppoa jyrkähköä lumikiipeilyä pääasiassa muutamaa hyvinkin mielenkiintoista ja ilmavaa boulder steppiä lukuunottamatta. Aikaa kuitenkin kului tunteja tuntien perään ja jossain vaiheessa meistä kumpikin tahollaan tajusi sen tosiseikan, että olimme auttamattomasti myöhässä aikataulusta, vaikka kevät olikin jo pitkällä eikä pimeä tulisi vielä pariin kolmeen tuntiin. Olimme päätyneet jättämään tuplaköydet kotiin painon säästämiseksi ja nyt olimme liikkeellä vain yhdellä sinkkuköydellä, joka pituudeltaan oli jotakuinkin 50m luokkaa. Laskeutuminen siis ei olisi enää tässä vaiheessa vaihtoehto, joten ylös oli yritettävä. Eikä siinä mitään, olimme koko ajan menossa ylämäkeen ilman ongelmia joten mikäpä siinä oli nakutellessa vaikka vähän myöhässä oltiinkin, kun greidin perusteella uskoimme vakaasti jo suorittaneemme reitin kruksin heti alkumetreillä.
Alla oli jo useampi sata metriä verttiä ja aloimme olemaan ehkä reitin puolivälin yläpuolella. Painoin edeltä menemään jyrkkää lumirinnettä, mutta varmistuksia viereisten kallioiden koloihin ei vain tuntunut saavan millään. Olin asettanut yden ykkösen kamun ihan ok pleismenttiin jo ainakin 35-40 metriä alempana, minkä jälkeen en ollut saanut laitettua mitään. Näin jo 30-40 metriä ylempänä hyvän ständipaikan, mutta sinne emme käytössä olleella käydellä olisi päässeet edelliseltä ständiltä millään. Rannarinakin oltaisiin voitu tietenkin mennä, kuten jo alempana pariin kertaan olimme etenemisen toteuttaneet, mutta nyt kun varmistuksena oli vain tuo yksinäinen camu, oli parasta kaivaa hakun avulla lumiankkuri ja varmistella Sambo ylös sen varassa. ...Mutta kuinkas se lumiankkuri tehtiinkään?! Eipä ollut tullut moisia virityksiä ennen väsättyäkään joten säätämiseksihän se taas meni. Sambo huuteli ohjeita jostain näköyhteyden tavoittamattomista alapuoleltani ja tein miten parhaaksi näin. Lopputulos oli kuitenkin kohtalainen, vaikkakin virallisten ohjeiden mukaan se lähinnä muistutti sitä kuuluisaa savolaista supersankaria, vituiksmäniä. Onneksi rinne oli kuitenkin helppoa kiivettävää ja todellista putoamisen vaaraa huolellisesti edeten ei ollut, mutta epäilenpä näinkö se ankkuri olisi meidät molemmat kestänyt jos jommallakummalla olisi jäärauta lipasahtanut. Alla oli kuitenkin joitakin satoja metrejä jyrkkää lunta, jossa hakkupysäytyskään tuskin olisi onnistunut. Loppu hyvin kaikki hyvin sen suhteen. Pääsin jatkamaan ylöspäin ja koht olin jo luolan alla jonne aiemmin olin katsonut ständin paikkaa. Ongelma oli vain siinä, että luola johon seuraavaa ständiä kaavailin oli muutaman metrin korkuisen lumistepin päällä. Stepin alle päästyäni yritin raivolla kiskoa itseäni sentti sentiltä ylöspäin pystysuoraa lumiseinää pitkin, mutta arvata saattaa, ettei siitä mitään tullut lumen pettäessä joka askelmalla aina pari senttiä alemmas kuin mistä olin lähtenyt. Edetäksemme, olin pakotettu kaivamaan lumeen luolan. Kaivoin raivopäisesti lumiseinään hakuilla mäiskien miehen mentävän reiän niin syvälle, että vastaan tuli jotain vähän solidimpaa kamaa joka kesti myös vertikaalista etenemistä sen vaadittavan pari kolme metriä ylöspäin. Lopputulokseni oli ehkä kaksi-kolme metriä pitkä lumiluola, jonka katosta käytävän perältä pääsi ylös varsinaiseen luolaan, jonne olin ständin suunnitellut tekeväni. Kun tuo urakka oli takana, olin yltäpäältä hiestä märkä ja kastuin läpikotaisin muutenkin. Jokainen pikkupoika joka lumikäytävää on joskus pihallaan kaivanut tietää, ettei sellaista Gore-Texiä olekaan joka ei siinä touhussa kastuisi. Ja Gorethan kuten muukin ylimääräinen vaate meillä oli turvallisesti kämpillä lämpimässä kuten jo alussa tuli mainittua. Softshellin päälle ei ollut laittaa muuta kuin märähö untsikka. Ennen kuin Sambokin oli luolassa oli päätöksien aika....
Sambo vääntää kroppaa ylös lumitunnelista.
Vielä hymyilyttää...
Maisemaa "kruksiluolan" perukoilta. Viimeinen kuva tuona päivänä ennen pimeää.
Olimme molemmat kyllä päissämme tajunneet sen tosiasian, että edessä olisi vaikeuksia. Vaikka ständipaikka luolassa olikin täydellisyyttä hipova, se ei muuttanut sitä tosiseikkaa, että sieltä luolasta olisi myös pakko päästä pois tavalla tai toisella, jos meinaamme reitin saada kiivetyksi. Luolan katto ulottui joitakin metrejä suoraan seinästä ulos päin ja alla olisi nelisen sataa metriä tiputusta. Loogista reittiä luolasta sen yläpuolelle ei oikeastaan mennyt. Päätimme vetää käytännössä viimeiset eväämme jotka olivat mukana ja miettiä mitä tekisimme. Ylöspäin meno oli bivittämisen lisäksi olisi ainoa vaihtoehtomme. Kun bivittämiseenkään ei ollut mitään tarkoituksenmukaisia varusteita, eväät loppu ja kamat märkinä, oli päätös selvä. Ylöspäin keinolla millä hyvänsä. Jos muu ei auttaisi, olisi vaikka teknottava katon ylitse, tosin siihenkään hommaan ei kunnon gearia ollut mukana. Jo lähtö luolan lattialta oli tiukkaa vääntöä. Jalkapleismenttejä raudan kärjille ei juuri ollut, eikä sen enempää kyllä kunnollisia otteita hakuillekaan. Sambo oli asettanut kattohalkeamaan yhden Alienin ylös yrittäessään, ennen kuin kuului se kuuluisa räpsähdys ja äijä roikkui yhden hakun varassa jalat ilmassa retkottaen ja alla jokunen sata metriä kivuliasta tippumista...Onneksi Nomic piti. Sambo tappeli alkukruksin kanssa melko pitkään ennen kuin se taipui. Sambo joutui ottamaan hakkupleismentin äsken mainitun Alienin sulkkarista. ja taas muutama yksittäinen metri vertikaalia oli edetty. Kuin ihmeen kaupalla keskeltä luolan kattoa Sambon verkkokalvoille kantautui valoa ja kun teknoaminenkaan ei ollut se paras vaihtoehto, kävi äijä tarkistamassa tilanteen vielä ylempänä ja kyllä, siellä keskellä kallion muodostamaa totaalikattoa, oli keskellä miehen mentävä reikä!!! Kuulin vain epämääräistä mölinää muutama metri ylempääni ja erotin sanat "ME VITTU PÄÄSTIIN TÄÄ!!". Äijä väänsi kroppansa todella ahtaasta ehkä 30x50cm kokoisesta kolosesta takaisin päivänvaloon. Tai sinne mitä valosta enää oli jäljellä kun auringonlasku oli nyt tosiasia.
Kuuloyhteys oli lähes olematon näköyhteydestä nyt puhumattakaan, mutta taas vajaan tunnin taistelun jälkeen olin kuulevinani sanat "Saa kiivetä" eikä minulla juuri muita vaihtoehtoja ollut kuin totella. Siinä samassa hetkessä tajusin jotain katastrofaalista. Olin unohtanut otsalamppuni kämpille!!! Manasin mielessäni kaikki tietämäni kirosanat ja ihmettelin miten moinen oli ylipäänsä mahdollista?! Otan otsalampun mukaan aina. Aina vaikka kyseessä olisi bouldersessarit keskikesällä. Nyt tuo kapistus syystä tai toisesta oli yksinkertaisesti vain pääsyt unohtumaan eikä asialle voinut mitään vaikka kuinka manasin. Samppa oli suoritukseen lähtiessään jättänyt oman reppunsa luolan lattialle loikoilemaan jottei se kohdan ahtaudesta ja vittumaisesta luonteesta johtuen haittaisi etenemistä. Nyt tuo mötikkä olisi minun ongelmani ja lisäksi pitäisi raahata omakin reppu. Ongelmahan on tulisi olemaan se, että tuo reikä, josta ykkösmieheni oli reitin kiivennyt, oli niin pieni, ettei siitä hyvällä mielikuvituksellakaanmahtuisi kulkemaan reppu selässä, saatikka kaksi. Jouduin käyttämään luovuuttani ja rakentelin omaan päähäni köyttä ehkä 3-4 metriä haulausköyttä ja laitoin itseni tuplakasilla ja sulkkarilla kiinni köyteen siis tuon verran ylempää. Reput yritin laittaa mahdollismman tiukaksi paketiksi kulkemaan ikään kuin peräkkäin, jolloin ne mahtuisivat tulemaan mahdollisimman ahtaasta aukosta. Yrkkäilin aikani tuota samaa kruksia, jossa Sambo tuntia aiemmin oli ottanut adrenaliini tuiskeet roikuskelemalla yhden hakun varassa. Kohta oli todella herkkä ja muuvit joita kohdassa tuli tehdä olivat apinaindeksini äärirajoilla. Sanomattakin selvää, ettei alapuoellani valjaistani roikkvat kaksi reppua juurikaan helpottaneet tilanteen selvittämistä edukseni. Koitin jossain vaiheessa jopa jumaroida itseäni yhden prusikin ja yhden kuuskymppisen slingin avulla ylöspäin, mutta jäisessä sinkkuköydessä slingiprusikointi oli lähinnä naurettava epätoivoinen yritys ja luovuin ajatuksesta edetä tuolla tavoin melko nopeasti. Hapuillessani hakulla epätoivosesti muutaman kymmenen sentin päässä olevaa hyvää otetta tapahtui jotain odottamatonta ja pienen horjahduksen seurauksena totesin pudottaneeni olalla lepäilleen toisen hakkuni muutaman metrin alas päin. Hakku keikkui epästabiilin oloisesti joitakin hetkiä aiemmin kaivamani lumitunnelin reunalla ja oli vaarassa tippua reunalta alas. Kiiruhdin luonnollisesti mitä pikimmiten hakemaan pudottamaani hakkua ja toivoin todella, ettei oma liikehtimiseni aiheuttaisi hakun luiskahtamista pimenevään tyhjyyteen. Näin ei onneksi käynyt. Kun sain hakun taas käteeni, jouduin pitämään luovan tauon ihan vain siitä syystä että verenkierrossani virrannut adrenaliini sai käteni sellaisen tremorin valtaan, että herkässä kohdassa pleismenttien hakeminen olisi ollut enemmän kuin vaikeaa noilla käsillä. Hetken hengähdettyäni tulin siihen tulokseen, että laitan hakkuni kiinni valjaisiinin yksittäisillä 120cm slingelillä vastaavien tilanteiden välttämiseksi. Päätin myös, että tuikkaan tuon jo pariin kertaan aiemmin mainitun Alienin takaisin siihen samaiseen koloon josta sen joitakin hetkiä aiemmin olin kerännyt valjaisiini ja suoritan kruksimuuvin samalla tavoin kuin Sambo, Alienin sulkkarista hakulla huukkaillen. Näin myös tein ja muuvi meni tällä tavoin suht helposti kun sain tarvittavat parikymmentä senttiä lisää ulottuvuutta. Muuvin tehtyäni Alieni oli kuitenkin niin kaukana, etten millään ylettänyt ottamaan sitä enää mukaani. Tuo ei sillä hetkellä tosin juuri mieltäni painanut, koska päällimmäisenä oli mielessä tasainen maa jalkojen alla ja sen saavuttamiseksi pienet varustetappiot olivat tavoitteen saavuttamisen edessä pieni murhe. Epätoivon ja epätietoisuuden tunteet alkoivat vaihtua pikkuhiljaa positiivisiksi kun vihdoin sain pääni ahtaasta, pilkkopimeästä tunnelista ulos ja näin taas suht helposti edettävää lumikenttää yläpuolellani ja Sambon tsemppaamassa pari kymmentä metriä ylempänä.
Seuraavat muutama sata metriä olivat taas suht helppoa lumikiipeilyä muutaman boulderkruksin höystämänä, mutta otsalamputtomuus tässä suht helpossakin kiipeilyssä otti ohimoon melkoisesti. Tässä vaiheessa kello oli jo sitä luokkaa, että kämpiltä alkoi kantautua huolestuneita puheluita kännyköihimme. Varsinaista hätäähän meillä tosin ei ollut, koska keli edelleen oli puolellamme ja reitti taas eteni, vaikkin hitaasti. Olimme alkuperäistä aikataulua ainakin 5-6 tuntia myöhässä. Pääsimme kuitenkin lopulta pimeyden keskellä toppiharjanteelle, mutta edelleenkään reitti ei ollut kivetty. Varsinainen Osnesrenna päättyi harjanteelle ehkä asuntoauton kokoisen chockstonen alle, josta kiipeily jatkui vielä hepohkona kalliokiipeilynä ja scramblingina harjannetta pitkin vielä ehkä 100-150 verttimetriä ylöspäin.
Nessheimin kämpille jossa majailimme oli edellisenä iltana pamahtanut neljä venäläiskiipeilijää, jotka eivät ainakaan teknokiipeilyssä olleet mitään varsinaisia aloittelijoita. Äijillä oli pari vuotta sitten tarkoitus tehdä ensimmäinen talvinousu Blåmannenin Ultima Thule- reitille, mutta Suomen poijjaat Adrian Pollard, Saku Korosuo ja Sampsa Jyrkynen ehtivät muutama viikko aiemmin ja itänaapurin pojat saivat tuolloin tyytyä toistoon. Noh, tuosta sisuuntuneina pojat olivat nyt viettäneet 10 päivää Blåmannenilla tehden seinän vaikeimpaan, Bongo Bar- reittiin ensimmäisen talvinousun. Äijien tarkoitus oli tuona kyseisenä päivänä käydä purkamassa perusleiri pois Blåmannenin juurelta ja ajella takaisin kotikonnuille Pietariin. Nyt oli kuitenkin niin, että kaksi suomalaista tunaria oli aliarvioineet reitin rankasti ja vaikka puhelimessa kuinka uskottelimme, ettei hätää ollut olivat jannut sitä mieltä, että pelastuspartio on perustettava ja niin he olivat nyt myös tehneet. Näimme alhaalla pimeydessä, jossain siellä minne olimme jättäneet automme otsavalojen ja autonvalojen välkettä ja tajusimme venäläisten tulleen.
Enää ei ollut epäilystäkään siitä oliko reitin kruksi(t) jo takana päin, mutta otsalamputtomuuteni siinä pimeydessä ei ollut ainakaan eduksemme. Energiavajarit ja nestehukka siihen lisättynä olivat sellainen kombinaatio, että pienten paleltumienkin uhalla bivittäminen chockstonen alla oli jo ihan varteenotettava vaihtoehto ja harkitsimme sitä itseasiassa jo ihan vakavissamme. Sambo kuitenkin päätti käydä vähän tiedustelemassa tilannetta ylempänä. Ja hyvä, että kävi. Muutaman kymmenen metrin päässä ylempänä oli selvää, että olimme selvittäneet reitin. Jäljellä oli enää helppoa skrämbläämistä ennen kuin olisimme turvassa. Kaikki kamat, hanskat eritoten olivat aivan läpimärät ja kostea untsikka ei enää paljon päällä lämmittänyt ja ainoa lamppu joka oli käytettävissäni oli kännykässä. Purin ständin kännykkä suussani heikkoa valoa osoitellen jäisiin sormiini, jotta edes jollain tasolla näkisin mitä olin tekemässä enkä pudottaisi piissejä näpeistäni. Olin edelleen epävarma siitä, olisiko järkevää lähteä kakkostelemaan ylöspäin. En epäillyt lainkaan, ettenkö pystyisi teksnisesti hommaa suorittamaan, mutta koska jokainen jalka ja hakkupleismentti piti hakea tuntuman perusteella näkyvyyden totaalisesti puuttuessa tiesin, ettei homman onnistuminen ollut enää kiinni omista kyvyistäni. Chockstone piti kiertää toiselta puolen harjannetta mistä olimme tulleet ja jäärautojen kärjille oli tarjolla lähinnä alaspäin viettävää slouppaavaa hyllyä. Tilanne oli ehdottomasti yksi tähänastisen kiipeilyurani kuumottavimpia vaikka olinkin yläköydessä...
Koko kropan tutistessa löimme puolituntia myöhemmin ylävitoset enemmän kuin onnellisina todettuamme retin selvitetyksi. Edessä olisi kuitenkin vielä laskeutuminen alas Nonstindiltä vuoren toiselta puolen laajaa lumikenttää pitkin ja kävely autolle ottaisi vielä ainakin tunnin pari. Onneksi lumikenttä ei ollut vyöryvää sorttia ja matka alas sujui ilman ongelmia ja kuumotuksia. Puolisen tuntia tallusteltuamme alamäkeen rinne alkoi kääntyä tasamaaksi ja alkoi olla selvää, että olimme selvittäneet reitin kunnialla kokonaisuudessaan ilman henkilövahinkoja. Tämä tunne vielä pari tuntia aiemmin oli ollut epätietoisuuden ja pelon sävyttämä kaukainen haave. Sambokin intoutui päräytyspäissään huutelemeen "Siisteintä alppikiipeilyä ikinä!!"
Päivän tapahtumia tuli alamäkeen kävellessä tuumailtua jonkin verran myös aika sekavin tuntein. Tästä kaikesta tuli kyllä opittua ja paljon. Kyllä jokaisen näitä hommia joskus tehneen pitäisi ihan itse ymmärtää, että 600 metriä verttiä minivuoristossa tarkoittaa sitä, että ei reittiä tule missään tilanteessa aliarvioida olipa greidi mitä hyvänsä. Noissa maisemissa kun olosuhteet muokkaavat reittiä niin, ettei se eri talvina mitenkään voi olla samanlainen joka vuosi. Liikkeelle tulee lähteä tuon pituiselle reitille aina ajoissa ja varustus, vaatetus ja energiavarastot tulevat olla reitin mukaiset. Vastedes vastaavalle reitille en edes harkitse muita kuin tuplakäysiä. Mukaan lähtee myös goret ja kunnolla evästä. Myös otsalampun mukanaolo uskoakseni tulee tästedes tarkistettua muutamaan kertaan ennen liikkeelle lähtöä...
Hetken päästä alkoi kulkusuunnastamme kuulua epämääräistä mölinää ja huonoa englannin kieltä. Venäläiset olivat vastassa. Heti ensitöikseen pojat kaivoivat esiin isot termarit kuumaa mehua, antoivat minulle otsalampun ja vaativat saada kantaa reppujamme. Vähän poikia ihmetytti kuinka kevyet reppumme olivatkaan... Sain pojilta alleni myös lumikengät. Pakko sanoa, että herrasmiehiä äijät olivat. Pojat olivat juuri viettäneet 10 päivää suht karuissa olosuhteissa ja olivat lähdössä kotiin, mutta he tulivatkin paikalle meitä jeesaamaan vaikkemme heitä edes apuun pyytäneet. Hetkeä myöhemmin olimme autolla. Päivällä pituutta siinä viitisentoista tuntia ja kello jotain kaheden ja kolmen välillä yöllä.
Uskoakseni alajaoston jannut olivat tuossa hetkessä Kvaloyan kaksi tyytyväisintä miestä.
